Ravitsemusviestintä on tiimityötä

Tällä viikolla jaettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot, joiden tarkoitus on nostaa esille ajankohtaista ja laadukasta tutkimusta sekä tukea tieteen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta. Yksi palkinnonsaajista oli ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm, joka on toiminut mediassa (niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin) tieteellisen tiedon sanansaattajana jo pitkään. Ravitsemus- ja terveystieteelliset aiheet ovatkin suosittuja mediassa, joten asiantuntijoiden panosta todella tarvitaan tutkitun tiedon puolustamiseen.

Pelottaako sosiaalinen media?

Mutta onko kaikilla ravitsemustieteilijöillä ja -terapeuteilla velvollisuus osallistua julkiseen keskusteluun? Onko kaikkien tarpeen laittaa oma nimensä ja naamansa likoon, etenkin, kun välillä ravitsemustieteilijät saavat osakseen henkilökohtaisuuksiin menevää rumaa kielenkäyttöä? Pitääkö suostua kaikkiin haastattelupyyntöihin ja olla aktiivinen kaikissa sosiaalisen median kanavissa? Entä onko käytettävä merkittävä osa päivästään työhön, josta ei välttämättä makseta palkkaa (kyllä, aktiivinen somepäivittely käy työstä!)?

Me ravitsemustieteilijät ja -terapeutit olemme aika pieni joukko moniin muihin ammattiryhmiin verrattuna, joten ei ole itsestäänselvyys, että saamme äänemme kuuluviin. Mielestämme meidän tulisi vielä enemmän tuoda itseämme ja osaamistamme esille sekä ottaa rohkeasti kantaa kysymyksiin, joista meillä on koulutuksemme puolesta paras mahdollinen tieto ja ymmärrys.

Hyviä tapoja levittää ravitsemusviestiä on monia. Jos blogikirjoittelu ei tunnu omalta jutulta, voi vaikka jakaa Twitterissä tai Facebookissa muiden hyviä blogikirjoituksia. Mistä näitä blogikirjoituksia sitten löytää? Kokosimme alla olevaan taulukkoon somessa esillä olevia ravitsemusasiantuntijoita, joilla on oma blogi tai Facebook-sivu.

Hyvä ravitsemusviestintä on tiimityötä, jossa jokaisella on oma pienempi tai suurempi roolinsa. Harva meistä ehtii tai jaksaa olla aktiivinen kaikkialla. Osa toimii luontevammin perinteisessä mediassa, toiset ovat aktiivisia tviittaajia ja joillakin on intoa taustoittaa asioita perusteellisemmin esimerkiksi blogiteksteissä. Parhaiten yhteinen viestimme leviää, kun se tulee monesta suunnasta. Haaste kollegoille: jaa, kommentoi, tviittaa, tykkää, bloggaa, anna haastattelu tai vie muulla itsellesi sopivalla tavalla ravitsemusviestiä eteenpäin!  

Lihavuus laskuun terveysmoralismilla?

Lihavuuden syitä on pohdittu jo vuosikymmeniä, eikä käänteentekevää keinoa lihavuuden ehkäisyyn ole vieläkään keksitty. Yksi asia on kuitenkin varma: jos lihavuusongelma olisi ratkaistavissa sillä, että hoikat, hyväkuntoiset ja muutenkin keskimäärin hyvässä asemassa olevat kirjoittavat blogitekstejä siitä, miten lihavuus rasittaa yhteiskuntaa taloudellisesti eikä tervettä lihavuutta ole olemassakaan, ei meillä varmastikaan esiintyisi lihavuutta.

Johtuuko lihavuus yksilön omista valinnoista?

Emme kiistä faktoja siitä, etteikö lihavuudella olisi kauaskantoisia seurauksia niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta. Emme myöskään väitä, etteikö terveysvalistusta kannattaisi tehdä. Sen sijaan kannustamme pohtimaan, miten lihavuudesta ja sen syistä puhutaan. Lihavuus on monimutkainen ilmiö, joka ei todellakaan johdu vain yksilön valinnoista: fysiologiset tekijät, kulttuuri, koulutus, tulot, terveydentila, kokkaustaidot, terveystietämys, arvot, varhaislapsuuden kokemukset ja eri ruoka-aineille altistuminen, uni, perheen tavat ja normit, sosiaalinen paine, verkostot, etninen tausta ja paikallinen ympäristö, ihan vain muutamia mainitakseni, ovat nimittäin yhteydessä ruoanvalintaan ja siihen liittyviin päätöksiin.

Täältä tulee terveystietoa - ota koppi, tyhmä!

Tätä taustaa vasten on mielestämme ajattelematonta pitää yksilöä yksin vastuullisena elintavoistaan ja niihin mahdollisesti liittyvistä sairauksista, ja täten kuvitella, että ongelma korjaantuu, kun yksilölle annetaan oikeaa tietoa ja hän alkaa tehdä oikeita valintoja. Kaikilla ei nimittäin ole samanlaisia resursseja tehdä terveyttä edistäviä valintoja. Johanna Ahola-Launonen tiivistää terveysmoralismin Lääkärilehdessä osuvasti: "koska minäkin pystyn tarvittaessa elämään vähällä rahalla, lenkkeilemään ilmaiseksi ja valmistamaan edullista kotiruokaa, tuon toisenkin pitäisi pystyä." Toisen elämäntilanteesta emme kuitenkaan tiedä, joten ehkä olisi parempi olla jakamatta edes hyvää tarkoittavia neuvoja ylhäältä alaspäin ja syyllistää yksilöitä heidän elintavoistaan.

Toki terveysvalistuksellekin on paikkansa. Meidän alan ammattilaisten kannattaisi kuitenkin miettiä, miten sen tekee. Väitämme, että on tehokkaampiakin tapoja kuin ilkeily ja ylimielisyys. Jos haluaa motivoida lihavaa laihduttamaan, on arvostava vuorovaikutus ehdottoman tärkeää. Se tarkoittaa toisen ihmisen ehdotonta hyväksyntää juuri sellaisena kuin hän on. Toiselle puhutaan kunnioittavasti, eikä esimerkiksi syyllistäen, arvostellen, piikitellen tai naljaillen. Yritetään kaikesta huolimatta ymmärtää ja olla empaattisia, vaikka itseä kuinka kismittäisi yhteiskunnan kasvavat terveydenhuoltomenot. Arvostava vuorovaikutus on yleensäkin hyvien tapojen mukaista, ja samalla kokeilemisen arvoinen keino toimivampaan viestintään. 

Tiedon vai tuen puutetta?

Me asiantuntijat rakastamme tutkimustietoa ja tilastoja. Se, että kerromme miten asioiden pitäisi olla ja jaamme valmiita ohjeita ja ratkaisuja, voi tuntua ajatuksena tehokkaalta, mutta ei yleensä riitä. Valitettavasti ylhäältä alaspäin suuntautuva asiantuntijakeskeinen neuvonta harvoin toimii. Hyvät neuvot jäävät käyttämättä, jos henkilöltä puuttuu sisäinen motivaatio muuttaa käyttäytymistään. Toisen motivaatiota pitäisikin pyrkiä vahvistamaan, mutta tämä unohtuu usein, kun oletetaan, että kyse on vain tiedon puutteesta. Se, että joka tuutista toitotetaan lihavuuden vaaroista ja yritetään painostaa lihavia laihtumaan, lisää korkeintaan ulkoista motivaatiota, joka taas ei riitä kovin pitkälle, kun tähdätään pysyvään muutokseen. Tässä onkin haastetta meille asiantuntijoille - onko meillä pelkän tiedon kaatamisen lisäksi myös keinoja motivoida ja tukea matkalla kohti terveellisempää elämäntapaa?

Mitä sitten pitäisi tehdä? 

Yksilön syyllistämisen sijaan yhteiskuntatason muutokset saattaisivat olla toimivampia ratkaisuja. Hinta on yksi suurimmista ostopäätökseen vaikuttavista tekijöistä, joten verotuksella voitaisiin mitä luultavimmin vaikuttaa suotuisasti väestön ruoankäyttöön. Lapsiin kohdistuvaa elintarvikemainontaa tulisi säädellä, sillä on näyttöä siitä, että elintarvikemainokset vaikuttavat lasten ruokamieltymyksiin, ja lapsena opitut elintavat tuppaavat jatkumaan aikuisuuteen. Lisäksi päiväkodeissa, kouluissa ja työpaikoilla tulisi panostaa terveelliseen ruokaan (toki Suomessa tämä asia onkin jo kohtalaisen hyvällä tolalla!). Ideaalitilanne olisi, että terveellisten, painonhallintaa tukevien valintojen tekeminen olisi helppoa kaikille - ei vain niille, joilla on asiat muutenkin hyvin.